Tämän vuoden paras ostos tähän mennessä on pakko olla George W. Bush -vessapaperi!
Tavara löytyi Mulletoi.comista ja ostin sitä samalla 6 rullaa (3 rullaa per paketti). Propsit sille, joka tämän on keksinyt nimittäin hän on melkeinpä nero. No ei nyt ihan, mutta läheltä pitää. Vein pari rullaa ystäville Pietarsaareen tupaantuliaslahjaksi ja kyllä niistä muutamat naurut sai irti. Jeppis -reissusta kerron myöhemmin lisää, koska tapahtui niin paljon ja vieläkin sulatan osaa niistä aivoissani.
Lopuksi muutama "bushismi":
"I think we are welcomed, but it was not a peaceful welcome."
"It's your money. You paid for it."
"Home is important. It's important to have a home."
ja vielä
"We got the best workforce in America - In the world."
Peace.
Pumpkin-head
keskiviikko 30. heinäkuuta 2008
tiistai 22. heinäkuuta 2008
Kipu
Sanovat ettei urheilija tervettä päivää näe. Uskon täysin sen paikkansa pitävyyteen. Nyt on polvi kipeä. Kun taivuttaa, niin sattuu. Hemmetti! Mä meen salille.....
sunnuntai 20. heinäkuuta 2008
Nostalgiaa etsimässä
Viime aikoina olen ollut erittäin nostalgianhakuinen ja nyt on kylläkin kyse elokuvista, joita näin lapsena. Tutustuin myös moniin "vanhoihin" elokuviin ja sarjoihin, joita tehtiin -20, -30, -40 ja -50-luvuilla. Nämä elokuvat ovat jääneet jonnekin tuonne pääkopan sivuarkistoon, josta ne nyt selkeästi haluavat tulla ulos. Tykkäsin tosi paljon Johnny Weismüllerin Tarzan-leffoista, Oliver Hardysta ja Stanley Laurelista, jotka tunnetaan paremmin nimillä Ohukainen ja paksukainen. Isän kanssa katsoin paljon myös western-leffoja, joissa cowboyt ja intinallet taisteli toisiaan vastaan. Olenkin ollut aika ekstaasissa, kun TV2 on näyttänyt Clint Eastwoodin tähdittämiä spagettiwesternejä....
Sitten on tietenkin kuuluisat Marxin veljekset, joiden monen vuosikymmenen aikana tekemä tuotanto on erittäin lähellä sydäntä. Se oli sitä helppoa huumoria, jossa ei tarvinnut ajatella, että mikä siinä nyt niin hauskaa muka oli. Se vaan oli. Usein myös sanaton huumori on parempaa kuin pelkät vitsinmurjaisut. Kun veljeksistä Groucho tunnettiin supliikkikaverina, niin Harpo teki mykkää komediaa. Hän ei oikeasti ollut mykkä, mutta huomasi saavan paremman huomion pantomiimi-esityksillään. Hän oli myös erittäin lahjakas soittamaan eri instrumentteja kuten pianoa ja viulua, mutta harpunsoitto oli loistavaa.
Sitten vielä yksi, joka on kanssa syöpynyt mieleen on Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Onneksi näyttävät sitäkin nyt kesällä TV1:ltä ettei tässä ihan ehdi tylsistymään loman aikana. (Pakko kyllä hankkia nuo tuotantokaudet jossain vaiheessa....)
Toodles!
Sitten on tietenkin kuuluisat Marxin veljekset, joiden monen vuosikymmenen aikana tekemä tuotanto on erittäin lähellä sydäntä. Se oli sitä helppoa huumoria, jossa ei tarvinnut ajatella, että mikä siinä nyt niin hauskaa muka oli. Se vaan oli. Usein myös sanaton huumori on parempaa kuin pelkät vitsinmurjaisut. Kun veljeksistä Groucho tunnettiin supliikkikaverina, niin Harpo teki mykkää komediaa. Hän ei oikeasti ollut mykkä, mutta huomasi saavan paremman huomion pantomiimi-esityksillään. Hän oli myös erittäin lahjakas soittamaan eri instrumentteja kuten pianoa ja viulua, mutta harpunsoitto oli loistavaa.
Sitten vielä yksi, joka on kanssa syöpynyt mieleen on Kyllä Jeeves hoitaa -sarja. Onneksi näyttävät sitäkin nyt kesällä TV1:ltä ettei tässä ihan ehdi tylsistymään loman aikana. (Pakko kyllä hankkia nuo tuotantokaudet jossain vaiheessa....)
Toodles!
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Kiinnostuksen määritelmä?
Miten pystyt määrittelemään onko joku sinusta kiinnostunut, vai ei? Usein kiinnostunut osapuoli on se, joka haluaa ja pitää toiseen yhteyttä. Ei jatkuvasti välttämättä, mutta säännöllisesti ainakin. Vanhoissa elokuvissa lempi leimahti nopeasti ja sen myös huomasi. Poika tykkää tytöstä, tyttö tykkää pojasta, sitten on silmäpeliä, punastumista, viedään tyttö elokuviin, jonka jälkeen kosaistaan, ollaan kihloissa ja naimisiin. Helppoa kuin mikä!!
Onko asiat edelleen samoin nykyisinkin, vai olemmeko muuttuneet liian kyynisiksi? Esimerkiksi: Tapaat ohimennen jonkun jollain nettipalstalla, vaihdat pari lausetta henkilön kanssa ja tulette juttuun. On helppo yleensäkin jutella jonkun kanssa, ketä ei välttämättä tunne henkilökohtaisesti, koska silloin ei ole välttämättä tarvetta ottaa asioita "niin henkilökohtaisesti". Henkilö jota et tunne henkilökohtaisesti on myös helppo "lukea" väärin, etenkin bittimaailmassa. Et näe toisen eleitä, et kuule äänensävyä ja nämä asiat ovat oikeastaan erittäin tärkeitä keskustellessa kenen kanssa tahansa.
Miten suhtautua sitten henkilöön, jota et ole ikinä tavannut, olet vaihtanut ajatuksia ja jutellut muutaman kerran parin viikon aikana? Hän on ehtinyt kutsua sinut jo vierailulle (toiseen kaupunkiin), mutta sinä et ole vastannut myöntävästi. Teillä on melkein kymmenen vuoden ikäero toisiinne, tarkoittaen sitä, että tämä toinen osapuoli on sinua sen melkein kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tämä nuorempi henkilö on hyvin pettynyt siihen, että on ihan varma siitä että et olekaan kiinnostunut hänestä, koska et kirjoita hänelle viestiä bittimaailmassa, et ole menossa häntä tapaamaan ja olet antanut hänen uskoa toisin koko ajan. Nyt ette tietenkään voi olla ystäviäkään, koska toinen on sitä meiltä, että kun toinen tykkää ja toinen ei, niin silloin ei voi olla ystäviä (ei edes vaikka on "tuntenut" toisen vasta pari viikkoa). Miten sinä suhtautuisit kyseiseen tilanteeseen?
Onko minusta tullut niin kyyninen vuosien varrella ihmissuhteissa? Olenko heti sitä mieltä, että kun toinen osoittaa kiinnostusta, luokittelen sen heti "tahtoo pesää" -luokkaan? En tiedä, voi olla. Eikö se niin ole, että ihmisen on tarkoitus oppia aiemmista virheistään ja olla toistamatta niitä?
Olin kerran sellaisessa vaiheessa, että kaikki usko miehiin oli kadonnut ja halusin vain ystävät lähelleni. Olin juuri eronnut henkilöstä, joka oli hyvä ihminen, mutta erään asian takia emme voineet jatkaa yhdessä. Jonkin ajan kuluttua tapasin erään henkilön, jota en halunnut päästää lähelle, vaikka hänellä olikin sydän täynnä kultaa. Tämä pitkäjänteinen henkilö antoi minulle aikaa, oli lähellä eikä painostanut minua millään tavoin. Ajan myötä hänestä tuli minulle erittäin tärkeä, vaikka en sitä alussa suostunut kenellekään, edes itselleni myöntämään.
Annoin itseni tuudittautua onnellisuuden tunteeseen, joka sitten kyllä romuttui. Hän etääntyi, eikä osannut kertoa syytä, eikä ollut varma halusiko jatkaa suhdettamme. Tilanne eteni tapailuksi, jota en itse halunnut. Lopetin suhteen, koska se oli ainoa terve ratkaisu siinä vaiheessa. En tiedä kummalle olen ollut katkerampi sen jälkeen: itselleni, vai hänelle?
Elämä muuttaa meitä ja käyttäytymistämme yleisesti sekä muiden ihmisten parissa. Otamme toisista vaikutteita, opimme jotain uutta, opetat itse toisille jotain uutta. Jaamme tietoa, kokemuksia ja toivon mukaan myös ymmärrystä jollain tapaa. Etsimme elämää, haasteita, uusia kokemuksia, onnellisuutta ja sitä jotain kiinnostavaa henkilöä joka saa sukkasi pyörimään jaloissa.
Oletko kiinnostunut toisesta henkilöstä hänen mielipiteiden, ulkonäön, huumorintajun, varallisuuden tai persoonallisuuden takia? Vai onko se sittenkin siitä koko paketista kiinni?
Onko asiat edelleen samoin nykyisinkin, vai olemmeko muuttuneet liian kyynisiksi? Esimerkiksi: Tapaat ohimennen jonkun jollain nettipalstalla, vaihdat pari lausetta henkilön kanssa ja tulette juttuun. On helppo yleensäkin jutella jonkun kanssa, ketä ei välttämättä tunne henkilökohtaisesti, koska silloin ei ole välttämättä tarvetta ottaa asioita "niin henkilökohtaisesti". Henkilö jota et tunne henkilökohtaisesti on myös helppo "lukea" väärin, etenkin bittimaailmassa. Et näe toisen eleitä, et kuule äänensävyä ja nämä asiat ovat oikeastaan erittäin tärkeitä keskustellessa kenen kanssa tahansa.
Miten suhtautua sitten henkilöön, jota et ole ikinä tavannut, olet vaihtanut ajatuksia ja jutellut muutaman kerran parin viikon aikana? Hän on ehtinyt kutsua sinut jo vierailulle (toiseen kaupunkiin), mutta sinä et ole vastannut myöntävästi. Teillä on melkein kymmenen vuoden ikäero toisiinne, tarkoittaen sitä, että tämä toinen osapuoli on sinua sen melkein kymmenen vuotta nuorempi. Nyt tämä nuorempi henkilö on hyvin pettynyt siihen, että on ihan varma siitä että et olekaan kiinnostunut hänestä, koska et kirjoita hänelle viestiä bittimaailmassa, et ole menossa häntä tapaamaan ja olet antanut hänen uskoa toisin koko ajan. Nyt ette tietenkään voi olla ystäviäkään, koska toinen on sitä meiltä, että kun toinen tykkää ja toinen ei, niin silloin ei voi olla ystäviä (ei edes vaikka on "tuntenut" toisen vasta pari viikkoa). Miten sinä suhtautuisit kyseiseen tilanteeseen?
Onko minusta tullut niin kyyninen vuosien varrella ihmissuhteissa? Olenko heti sitä mieltä, että kun toinen osoittaa kiinnostusta, luokittelen sen heti "tahtoo pesää" -luokkaan? En tiedä, voi olla. Eikö se niin ole, että ihmisen on tarkoitus oppia aiemmista virheistään ja olla toistamatta niitä?
Olin kerran sellaisessa vaiheessa, että kaikki usko miehiin oli kadonnut ja halusin vain ystävät lähelleni. Olin juuri eronnut henkilöstä, joka oli hyvä ihminen, mutta erään asian takia emme voineet jatkaa yhdessä. Jonkin ajan kuluttua tapasin erään henkilön, jota en halunnut päästää lähelle, vaikka hänellä olikin sydän täynnä kultaa. Tämä pitkäjänteinen henkilö antoi minulle aikaa, oli lähellä eikä painostanut minua millään tavoin. Ajan myötä hänestä tuli minulle erittäin tärkeä, vaikka en sitä alussa suostunut kenellekään, edes itselleni myöntämään.
Annoin itseni tuudittautua onnellisuuden tunteeseen, joka sitten kyllä romuttui. Hän etääntyi, eikä osannut kertoa syytä, eikä ollut varma halusiko jatkaa suhdettamme. Tilanne eteni tapailuksi, jota en itse halunnut. Lopetin suhteen, koska se oli ainoa terve ratkaisu siinä vaiheessa. En tiedä kummalle olen ollut katkerampi sen jälkeen: itselleni, vai hänelle?
Elämä muuttaa meitä ja käyttäytymistämme yleisesti sekä muiden ihmisten parissa. Otamme toisista vaikutteita, opimme jotain uutta, opetat itse toisille jotain uutta. Jaamme tietoa, kokemuksia ja toivon mukaan myös ymmärrystä jollain tapaa. Etsimme elämää, haasteita, uusia kokemuksia, onnellisuutta ja sitä jotain kiinnostavaa henkilöä joka saa sukkasi pyörimään jaloissa.
Oletko kiinnostunut toisesta henkilöstä hänen mielipiteiden, ulkonäön, huumorintajun, varallisuuden tai persoonallisuuden takia? Vai onko se sittenkin siitä koko paketista kiinni?
keskiviikko 16. heinäkuuta 2008
Movie madness
Kävinpähän leffassa, keskustassa, superpäivänä ja vielä loman aikana. Huh. Tuntui, että koko pk-seudun nuoriso oli tungettu Tennispalatsiin ihan vain huvikseen heilumaan. Vessajono ennen elokuvan alkamista oli jo melkein 20 metriä pitkä, kaveri onneksi jaksoi tsempata itseään. Meinattiin sitten hakea vielä pakolliset popcornit ja limut, mutta nekin jonot kiemurtelivat liukuportaiden alle. (En vaan voi ymmärtää, miksi järkkäävät näitä superpäiviä (*superpäivä=liput kaikkiin näytöksiin 5 € kpl) ja sitten töissä on vain puolet normaalimiehityksestä?)
Onneksi pätkä oli sen verran "aivot narikkaan" tyyliä, että kaikki aiempi häslinki unohtui. Hauska action/komedia, jossa hienot erikoistehosteet, mikäs sen parempaa.
Seuraavaksi pakko nähdä uusi Batman, oujea.
perjantai 11. heinäkuuta 2008
Ja niin se alkaa...
...tämä blogin kirjoittaminen nimittäin.
En ole varma mitä tästä hyödyn, tai minkä takia ihmiset tätä harrastavat, mutta kait sekin tässä selviää aikanaan. Kyse voi olla nykyaikaisesta päiväkirjasta "Rakas päiväkirja, tänään näin taas sen tosi söpön pojan kaupan kulmalla..." tai sitten ihan vain itsensä mainostamista netissä. Luulen, että ainakin tässä tapauksessa kyse on molemmista. Tulen mainostamaan itseäni tällä sivulla liiaksikin (sehän on oikeuteni tietenkin, heh), sekä vuodattamaan syviä ja ei niin syviä ajatuksia ja tunteita kaikille niille, joita kiinnostaa lukea parin ensimmäisen rivin jälkeen.
Eli tervetuloa Levottomaan tuhkimotarinaan!
Jos nyt vaikka ensimmäiseksi antaisin hieman taustatietoa vuoden kahdesta ensimmäisestä kvartaalista: olin etsimässä uutta työpaikkaa, koska nykyinen jossa olen ollut jo kohta seitsemän vuotta on todellakin alkanut tympimään haasteellisuuden takia. Tarkoittaen sitä, että ne ovat tylsiä vaikkakin niitä on paljon. Olin muutamassa haastattelussa ja kolmanteenkin piti mennä, mutta sitten alkoi vuoden ensimmäinen kolahdus. Kaaduin portaissa, menin mukkelis makkelis, mustelmia, kipeitä paikkoja, sairauslomaa ja tunnistamaton kipu selässä. Kipu on jatkunut tähänkin päivään asti, mutta paljon lievempää se nykyään on. Onneksi kolmannen lääkärissäkäynnin jälkeen sain vihdoinkin lähetteen fysioterapiaan, jossa nyt olen käynyt.
Noh, työpaikkaa en ole vieläkään "päässyt" vaihtamaan, mutta ei se tällä hetkellä haittaa. On tässä paljon muutakin sisältöä elämään löytynyt.
Toinen kolahdus tapahtui kuntosalilla (olen siis treenifani, vaikka muskelimammalta en oikein näytä, mutta joku päivä tulen vielä pääsemään tavoitteeseeni, kts. idolini Minna Pajulahti) ja normaalisti en ole mikään koheltaja ollut, mutta tämä vuosi on erilainen.
Kävelin kapeaa väylää pitkin jumppapallo sylissä ja pallo osui kuntopyörän kahvaan, tönäisi mut seinään päin, josta kimposin takaisin kuntopyörää päin. Tässä vaiheessa refleksit tulivat peliin, päästin pallosta irti joka tippui lattialle pomppimaan mun jalkojen juureen, itse osuin rintakehä edellä kuntopyörän kahvaan ja tipahdin polvilleni pallon päälle, pallo luiskahti alta pois muualle pomppimaan ja itse tipuin suoraan lattialle polvilleni.
Alkushokki oli paha ja meni siinä hetki kun mietin ja tutkin tuhoja. Ei näyttänyt pahalta aluksi, mutta muutaman päivän päästä tuli sellaiset kivut rintakehään, että melkein itkin. Lääkärissä sitten (taas) kävin ja tuloksena oli rintalihaksen lievä revähdys. Sil tappaa...
En suostunut sairauslomaan, mutta otin kyllä ilomielin vastaan kipulääke-reseptin. Onneksi otin, koska kolahdus numero kolmosessa niitä tarvittiin myös.
Se ei ollut mikään varsinainen loukkaantuminen, vain oudolla tavalla ilmaantunut jalkakipu. Astuessa sattui jalkapöytään, josta se kipu välillä myös heijastui isovarpaan varteen. (Loukkasin joskus viisi vuotta sitten isovarpaani ja se murtui lievästi, jee, jee...) On tässä toipumisessa nyt mennyt jo kohta 1,5 kk ja kyllä sillä nyt pystyy aika normaalisti kävelemään.
Kyllä se elämä vielä voittaa ja sitä odotellessa kerron vielä yhden kumman tarinan. Tänään aamulla herätessäni tunsin outoa polttelua polvessa ja ihmettelin mikä se voisi olla. Kattelin hieman lähempää ja siinä oli kaksi outoa palovammaa, jotka olivat puhjenneet rakkuloiksi??!! Mitä ihmettä?? Mistä ne oikein tulivat? Kaatunut en ole, tuhopolttoa itseni kanssa en harrasta...
Tässä oli pieni katsaus elämääni viimeisen puolen vuoden ajalta ja onnittelut sinulle joka olet jaksanut lukea näinkin pitkälle tällaista jaarittelua. Tulen jatkossakin tänne ilmaisemaan mielipiteitäni, kommelluksiani ja kohelluksiani. Uskon, että tämä vuosi voi tuoda vielä monen monta riemastuttavaa kohellusta.
.....
Ai niin, täytin kaksi viikkoa sitten 30v. - jee.
En ole varma mitä tästä hyödyn, tai minkä takia ihmiset tätä harrastavat, mutta kait sekin tässä selviää aikanaan. Kyse voi olla nykyaikaisesta päiväkirjasta "Rakas päiväkirja, tänään näin taas sen tosi söpön pojan kaupan kulmalla..." tai sitten ihan vain itsensä mainostamista netissä. Luulen, että ainakin tässä tapauksessa kyse on molemmista. Tulen mainostamaan itseäni tällä sivulla liiaksikin (sehän on oikeuteni tietenkin, heh), sekä vuodattamaan syviä ja ei niin syviä ajatuksia ja tunteita kaikille niille, joita kiinnostaa lukea parin ensimmäisen rivin jälkeen.
Eli tervetuloa Levottomaan tuhkimotarinaan!
Jos nyt vaikka ensimmäiseksi antaisin hieman taustatietoa vuoden kahdesta ensimmäisestä kvartaalista: olin etsimässä uutta työpaikkaa, koska nykyinen jossa olen ollut jo kohta seitsemän vuotta on todellakin alkanut tympimään haasteellisuuden takia. Tarkoittaen sitä, että ne ovat tylsiä vaikkakin niitä on paljon. Olin muutamassa haastattelussa ja kolmanteenkin piti mennä, mutta sitten alkoi vuoden ensimmäinen kolahdus. Kaaduin portaissa, menin mukkelis makkelis, mustelmia, kipeitä paikkoja, sairauslomaa ja tunnistamaton kipu selässä. Kipu on jatkunut tähänkin päivään asti, mutta paljon lievempää se nykyään on. Onneksi kolmannen lääkärissäkäynnin jälkeen sain vihdoinkin lähetteen fysioterapiaan, jossa nyt olen käynyt.
Noh, työpaikkaa en ole vieläkään "päässyt" vaihtamaan, mutta ei se tällä hetkellä haittaa. On tässä paljon muutakin sisältöä elämään löytynyt.
Toinen kolahdus tapahtui kuntosalilla (olen siis treenifani, vaikka muskelimammalta en oikein näytä, mutta joku päivä tulen vielä pääsemään tavoitteeseeni, kts. idolini Minna Pajulahti) ja normaalisti en ole mikään koheltaja ollut, mutta tämä vuosi on erilainen.
Kävelin kapeaa väylää pitkin jumppapallo sylissä ja pallo osui kuntopyörän kahvaan, tönäisi mut seinään päin, josta kimposin takaisin kuntopyörää päin. Tässä vaiheessa refleksit tulivat peliin, päästin pallosta irti joka tippui lattialle pomppimaan mun jalkojen juureen, itse osuin rintakehä edellä kuntopyörän kahvaan ja tipahdin polvilleni pallon päälle, pallo luiskahti alta pois muualle pomppimaan ja itse tipuin suoraan lattialle polvilleni.
Alkushokki oli paha ja meni siinä hetki kun mietin ja tutkin tuhoja. Ei näyttänyt pahalta aluksi, mutta muutaman päivän päästä tuli sellaiset kivut rintakehään, että melkein itkin. Lääkärissä sitten (taas) kävin ja tuloksena oli rintalihaksen lievä revähdys. Sil tappaa...
En suostunut sairauslomaan, mutta otin kyllä ilomielin vastaan kipulääke-reseptin. Onneksi otin, koska kolahdus numero kolmosessa niitä tarvittiin myös.
Se ei ollut mikään varsinainen loukkaantuminen, vain oudolla tavalla ilmaantunut jalkakipu. Astuessa sattui jalkapöytään, josta se kipu välillä myös heijastui isovarpaan varteen. (Loukkasin joskus viisi vuotta sitten isovarpaani ja se murtui lievästi, jee, jee...) On tässä toipumisessa nyt mennyt jo kohta 1,5 kk ja kyllä sillä nyt pystyy aika normaalisti kävelemään.
Kyllä se elämä vielä voittaa ja sitä odotellessa kerron vielä yhden kumman tarinan. Tänään aamulla herätessäni tunsin outoa polttelua polvessa ja ihmettelin mikä se voisi olla. Kattelin hieman lähempää ja siinä oli kaksi outoa palovammaa, jotka olivat puhjenneet rakkuloiksi??!! Mitä ihmettä?? Mistä ne oikein tulivat? Kaatunut en ole, tuhopolttoa itseni kanssa en harrasta...
Tässä oli pieni katsaus elämääni viimeisen puolen vuoden ajalta ja onnittelut sinulle joka olet jaksanut lukea näinkin pitkälle tällaista jaarittelua. Tulen jatkossakin tänne ilmaisemaan mielipiteitäni, kommelluksiani ja kohelluksiani. Uskon, että tämä vuosi voi tuoda vielä monen monta riemastuttavaa kohellusta.
.....
Ai niin, täytin kaksi viikkoa sitten 30v. - jee.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)