Sitä tämä on, elämä, yksinäistä. Ainakin mulle tällä hetkellä, vaikka kuinka olisin ihmisten keskellä ja heidän kanssa tekemisissä, niin silti olo on tosi yksinäinen. Ihan kuin sekään ei riittäisi, niin surettaa myös saatanasti. Toista iltaa peräkkäin istun tässä koneen äärellä ihmetellen miksi kyyneleet valuu pitkin poskia. Sekin vain alkaa ihan yllättäen, ilman mitään varoitusta. Tänään meinasi alkaa jo kotimatkalla salilta, mutta onnistuin puremaan huulta ja estämään sen.
Tällä hetkellä tuntuu ettei mikään ole onnistunut, ei lapsuus, ei koulu, ei työ, eikä ihmissuhteet. Mistä saada voimaa jaksaa? Tekisi mieli vaan olla rauhassa, yksin, näkemättä ketään. Jotenkin sosialisointi tuntuu tosi vaikealta juuri nyt, eikä sitä jaksaisi yrittää näyttää että kaikki on hyvin, koska niin ei ole.
Huomenna aamulla on taas silmät turvoksissa...
