Ja niin se alkaa...

...tämä blogin kirjoittaminen nimittäin.
En ole varma mitä tästä hyödyn, tai minkä takia ihmiset tätä harrastavat, mutta kait sekin tässä selviää aikanaan. Kyse voi olla nykyaikaisesta päiväkirjasta "Rakas päiväkirja, tänään näin taas sen tosi söpön pojan kaupan kulmalla..." tai sitten ihan vain itsensä mainostamista netissä. Luulen, että ainakin tässä tapauksessa kyse on molemmista. Tulen mainostamaan itseäni tällä sivulla liiaksikin (sehän on oikeuteni tietenkin, heh), sekä vuodattamaan syviä ja ei niin syviä ajatuksia ja tunteita kaikille niille, joita kiinnostaa lukea parin ensimmäisen rivin jälkeen.

Eli tervetuloa Levottomaan tuhkimotarinaan!

Jos nyt vaikka ensimmäiseksi antaisin hieman taustatietoa vuoden kahdesta ensimmäisestä kvartaalista: olin etsimässä uutta työpaikkaa, koska nykyinen jossa olen ollut jo kohta seitsemän vuotta on todellakin alkanut tympimään haasteellisuuden takia. Tarkoittaen sitä, että ne ovat tylsiä vaikkakin niitä on paljon. Olin muutamassa haastattelussa ja kolmanteenkin piti mennä, mutta sitten alkoi vuoden ensimmäinen kolahdus. Kaaduin portaissa, menin mukkelis makkelis, mustelmia, kipeitä paikkoja, sairauslomaa ja tunnistamaton kipu selässä. Kipu on jatkunut tähänkin päivään asti, mutta paljon lievempää se nykyään on. Onneksi kolmannen lääkärissäkäynnin jälkeen sain vihdoinkin lähetteen fysioterapiaan, jossa nyt olen käynyt.

Noh, työpaikkaa en ole vieläkään "päässyt" vaihtamaan, mutta ei se tällä hetkellä haittaa. On tässä paljon muutakin sisältöä elämään löytynyt.

Toinen kolahdus tapahtui kuntosalilla (olen siis treenifani, vaikka muskelimammalta en oikein näytä, mutta joku päivä tulen vielä pääsemään tavoitteeseeni, kts. idolini Minna Pajulahti) ja normaalisti en ole mikään koheltaja ollut, mutta tämä vuosi on erilainen.

Kävelin kapeaa väylää pitkin jumppapallo sylissä ja pallo osui kuntopyörän kahvaan, tönäisi mut seinään päin, josta kimposin takaisin kuntopyörää päin. Tässä vaiheessa refleksit tulivat peliin, päästin pallosta irti joka tippui lattialle pomppimaan mun jalkojen juureen, itse osuin rintakehä edellä kuntopyörän kahvaan ja tipahdin polvilleni pallon päälle, pallo luiskahti alta pois muualle pomppimaan ja itse tipuin suoraan lattialle polvilleni.
Alkushokki oli paha ja meni siinä hetki kun mietin ja tutkin tuhoja. Ei näyttänyt pahalta aluksi, mutta muutaman päivän päästä tuli sellaiset kivut rintakehään, että melkein itkin. Lääkärissä sitten (taas) kävin ja tuloksena oli rintalihaksen lievä revähdys. Sil tappaa...

En suostunut sairauslomaan, mutta otin kyllä ilomielin vastaan kipulääke-reseptin. Onneksi otin, koska kolahdus numero kolmosessa niitä tarvittiin myös.
Se ei ollut mikään varsinainen loukkaantuminen, vain oudolla tavalla ilmaantunut jalkakipu. Astuessa sattui jalkapöytään, josta se kipu välillä myös heijastui isovarpaan varteen. (Loukkasin joskus viisi vuotta sitten isovarpaani ja se murtui lievästi, jee, jee...) On tässä toipumisessa nyt mennyt jo kohta 1,5 kk ja kyllä sillä nyt pystyy aika normaalisti kävelemään.

Kyllä se elämä vielä voittaa ja sitä odotellessa kerron vielä yhden kumman tarinan. Tänään aamulla herätessäni tunsin outoa polttelua polvessa ja ihmettelin mikä se voisi olla. Kattelin hieman lähempää ja siinä oli kaksi outoa palovammaa, jotka olivat puhjenneet rakkuloiksi??!! Mitä ihmettä?? Mistä ne oikein tulivat? Kaatunut en ole, tuhopolttoa itseni kanssa en harrasta...

Tässä oli pieni katsaus elämääni viimeisen puolen vuoden ajalta ja onnittelut sinulle joka olet jaksanut lukea näinkin pitkälle tällaista jaarittelua. Tulen jatkossakin tänne ilmaisemaan mielipiteitäni, kommelluksiani ja kohelluksiani. Uskon, että tämä vuosi voi tuoda vielä monen monta riemastuttavaa kohellusta.

.....

Ai niin, täytin kaksi viikkoa sitten 30v. - jee.