Yömyöhä ja ajatuksia kaikesta, jostain siis

Taustalla pyörii Spartacus - Gods of the arena/Blood and sand, helppoa seurattavaa kun kerta genrestä pidän. Ilman draamaa ei noistakaan pääse yli, mutta kyllä näissä sellaista pitääkin olla.

Aloitin oikoluku-hommat Kaaoszine-nettisivustolla toukokuussa ja hommia on kyllä riittänyt tähän päivään asti. Tykkään siitä erittäin paljon, vaikka palkkaa en saa lanttiakaan - näin sitä kyllä huomaa mitkä asiat ovat lähellä sydäntä. Rakkaus musiikkia kohtaan on aivan liian suuri, ja mielelläni opin koko ajan kaikkea uutta. Nimittäin tätä oppimista tapahtuu joka kerta kun avaan uuden arvostelun oikolukuun.

Sain kollegalta kutsun erään bändin uuden levyn ennakkokuunteluun, joka oli mulle tosiaankin ensimmäinen kerta. Kuuntelu pidettiin bändin studio-tiloissa Suomenlinnassa ja mun mielestä, siinä oli jotain todella romanttista. Mikäs se parempaa, kuin hengailla vanhassa sotilasparakissa muiden hevidiggareiden kanssa. Olivat vielä hellineet vatsanpohjaa Subeilla ja muutamilla alkoholijuomilla.

Meitä ei ollut montaa "ulkopuolista" paikalla; yksi belgialainen, yksi saksalainen ja me muut kolme olimme suomesta. Saksalaisella oli todella sujuvat jutut ja oli tosi kova viemään keskustelua suuntaan jos toiseenkin. Belgialainen oli erittäin fiksu kans, mutta silti itseäni häiritsee jostain syystä aina se fakta, että joku puhuu englantia (tai mitä tahansa muuta kieltä) ranskalaisella aksentilla.

Syötiin subeja ja sitten kundit otti valokuvia kun oli vielä valoisaa. Tässä vaiheessa huomasin olevani kollegalle enempi henkilökohtainen assistentti, koska huomauttelin vähän väliä kameran käytöstä ja sen käytön harjoittelusta. Ei tainnut kuitenkaan ottaa itteensä tästä?

Tän jälkeen "me toimittajat" mentiin studio-huoneeseen, jonka muuten on suunnitellut Stefan Lindfors, ja manageri Jukka pisti playn päälle. Oli jotenkin ensin surrealistinen olo, enkä voinut uskoa että itse olin päässyt moiseen tilanteeseen sisälle. Heti kun ekat biitit lähtivät soimaan, niin mielen valtasti selkeä avoimuus - anna tulla vaan.
Jo heti introssa mielen valtasi lievä melankolisuus, joka vain tietty sopii tuon kaltaiselle bänsdille ja niiden musiikille. Olin aikaisemmin kuunnellut, vain pari päivää ennen, bändin tuotantoa, joten olin aika untuvikko. Silti, musiikki sai mut mukaansa ja levy oli miksattu sen verran hyvin, että mielelläni sitä kuuntelisin himassa moneen otteeseen alusta loppuun. Nostoja oli tarpeeksi, eikä kuuntelijalle voi tulla sellaista fiilistä että nyt alkaa tylsistyttämään. Musta aina tuli Insomniumin fani ja suosittelen kaikkia tsekkaamaan bändin tuotanto.

Sain samalla käynnillä "the grand tourin" studiolla, jonka antoi kukas muu kuin Havana Blackin, Sir Petri, joka oli juuri saanut Waltarin uusimman valmiiksi. (Tulee ukos nyt syksyllä jos kiinnostaa.) Mielenkiintoista koko paikassa oli se, että koko rakennus oli museoviraston suojelema, joten alkuperäistä rakennusta ei ole saanut muokata millään lailla. Se tarkoittaa sitä, että jokainen huone siellä on rakennettu huoneen "sisälle" - kirjaimellisesti. Ota huone, ja rakenna huone sen sisälle niin, että väliin jää se pari senttiä. Hiton tunnelmallista siellä kyllä oli, ja värit oli hyvät, eli ei häiritsevät.

Studio on käytössä kaikille, jotka on kiinnostuneita, eli tiloja saa vuokrata. Mutta, siellä tietysti on vakio"asukkeja", eli bändejä, jotka vuodesta toiseen työskentelevät siellä. Tapasin siellä myös nuoren Pertun, josta heti huomasi, että tykkää metal/deathcore/screamosta ja oli siellä tuomassa oman bändin kitaraa puhtaaksi (sori ammattilaiset, unohdin termin). Erittäin mukava nuori mies.

Kaikki olivat saaneet haastattelut valmiiksi ja sitten alkoi lievä lämmittely jatkoa varten. Manageri halusi viedä ulkomaan kundit ulos ja itsekeskeisenä naisena liityin seuraan. Pääsdyimme On The Rocksiin ja ulkomaan jannut oli erittäin tykästyneitä minttu-shotteihin. Itsehän en moiseen haluais edes koska, mutta myönnän ottaneeni tasan yksi ja puoli shottia mokomaa. Rocksin lavalla esiintyi jokin bändi, ennalta tuntematn mulle, ja ensin oikeasti luulin että laulaja oli nainen. Jotenkin erittäin Janis Joplinimaisia otteitaja piirteitä. Silti, kaikki seuralaiset sanoivat, että kyllä siinä mies laulaa ja pakko se oli uskoa. Kaunis mies sanoisin ja upeat hiukset.

Ilta jatkui juomien sekä juttujen seurassa ja aamulla kotoota herätessä huomasin omistavani jonkin bändin EP-levyn (sekä Omppu-hotellin ovikoodin käsivarressani sydämellä varustettuna).

EP:tä en ole vielä kuunnellut läpi, mutta varmaan tässä vkonlopun aikana sen voisi tehdä, ja kenties jonkun arvostelunkin?

Jos tän tyyppiset jutut kiinnostaa enemmänkin, niin kommentoi ihmeessä, koska niitä kyllä riittää. Ihan kaikkea ei voi julkisuuteen laittaa (personal matters and agreement), koska mitä hitttoa se muille kuuluu mitä kaikkea maailmassa tapahtuu. ;)